Vaeltajat ne on ihme sakkia. Lähtevät kuulemma useimmiten ihan hyvästä asunnosta säiden armoille ja yön selkään, kävelevät peninkulmia päivässä kantapäät ruvella ja sylki rinnuksilla. Ja jos eivät sitä tee, niin sitten leiriytyvät tunturin huipulle tai suon laitaan ja ottavat lotusasennon. Kukaan ei tiedä miksi.

Jotkut kulkevat porukalla jonossa pitkin polkuja, toiset jo viimeisenkin järjenhivenen menettäneenä tiettömiä taipaleita yksin jängillä, tuntureilla tai korpikuusikoissa.

Kehuskelevatkin yli-inhimillisiä ponnistuksia vaatineilla matkoillaan joilla vielä teeskentelevät viihtyvänsä, riettaat, tehden pilkkaa kenestä tahansa vielä täysijärkisestä kanssaihmisestä.

Sitten ovat perustaneet nettiin keskustelupalstojakin, joilla kysellään kaikenlaista tähän hullutukseen liittyvää, jaamistellaan ja juupaillaa. Salaseuraan vasta pyrkivät tiedustelevat varovasti neuvoja suurilta guruilta, joita sitten onkin joka lähtöön; kaikilla eri neuvo. Ja sota on valmis.

Oikeasta joenylitystekniikasta, teltan pystytysjärjestyksesta tai kengänpohjallisista käydään armotonta väittelyä ja miestä kaatuu kuin heinää, armoa ei anneta. Onhan vaakalaudalla ainoa oikea totuus.

Röyhkein tai mukakokenein saattaa jäädä hetkeksi voittajana kukkoilemaan tunkiolle, mutta ilo on lyhytaikainen, kun jo joku kohta puukottaa armotta selkään ja korvaa uuden totuuden omalla versiollaan, ulkopuoliselle täysin yhtä mielettömällä hourupäisyydellä.

Ja kaikki vain sen takia, että kiistellään sitä, että minkäpähän merkkisiä turhia varusteita pitäisi aivan kaikkien käyttää, että niillä voisi eräuskottavasti mennä kairaan palelemaan, nukkumaan huonosti ja näkemään unta olutpullosta ja kokolihapihvistä.

Pysyisivät kotonaan.