Mietiskellessäni tuo edellista kitinääni bloginpitämisen ahdistuksesta, oivalsin ainakin yhden asian. Ainakin kirjoittajan, ja varmasti pitkään seuranneen yleisön kannalta, tällainen harrastusblogi kiertää kehää; samat asiat ja tuntemukset toistuvat vuodesta toiseen.

Niin toistuu myös ajatus tämän nettisaitin uudistamisesta. Blogin osalta uudistaminen on tavallaan turha ajatus. Blogihan on julkinen päiväkirja, eli siihen kirjoitetaan mitä mieleen juolahtaa, joten tässä mielessä blogi voi uudistua vain, jos uudistuu itse.

Se, mitä lähinnä olen pohtinut ovat vaelluskertomukset. Mielessäni on pyörinyt sama ajatus, jonka Antti Kalliokoski esitti Outan viime numerossa:  ”Itse asiassa – niin kuin kaikki yksinvaeltajat tietävät – vaellukset ovat aika samanlaisia. Tietyt asiat toistuvat, eikä niistä ole suuria kerrottavissa, ellei sitten ryhdy fabuloimaan.”

Näinhän se on. Vaeltaja vaeltaa, koska se on mieleinen harrastus. Jos on kirjoittanut muutaman vaelluskertomuksen, ei ole oikeastaan enää paljoa uutta sanottavaa ellei sitten siirry kokonaan kaunokirjallisuuden puolelle. Ja olisiko uutta sanottavaa loppujen lopuksi sittenkään, koska ei yhdestä harrastuksesta todellisuudessa ole elämää suuremmaksi kokemukseksi.

Saattaapa olla, että en osaa lopettaakaan bloggaamista, joten ehkä annan kaiken kiertää omaa kehäänsä elämää pienempänä.

Taidankin lähteä tästä Lappiin. Välillä näytti siltä, että en pääse tänä vuonna enää reissuun, mutta rojukasa eteisen lattialla on selvä merkki siitä, että taas mennään.

Ja heti tuntuu paremmalta.