Ristiriitainen suhteeni autiotupiin
Jotkut ovat saaneet sellaisen käsityksen, että minä vihaisin autiotupia tai peräti haluaisin ne hävitettävän. Tämä ei suinkaan pidä paikkaansa, mutta suhteeni autiotupiin on ristiriitainen, koska en ymmärrä retkeilyn ja autiotupakulttuurin liittämistä toisiinsa.
Ehkä minun täytyy hieman selittää.
Ennen vuotta 2008 olin yöpynyt autiotuvassa vain yhden ainoan kerran 70-luvulla ja vieraillut päiväseltään toisessa 80-luvun alussa. Ensimmäinen oli retkeilyreitin varrella oleva autiotupa, mutta toinen saattoi olla avonainen porokämppä, tarkkaa muistikuvaa minulla ei ole.
En lukenut tuohon aikaan retkeilykirjallisuutta, eikä minulla ollut mitään käsitystä Suomen autiotuvista tai niihin liittyvästä kulttuurista. Kemppiset ja Kojot olivat minulle tuntemattomia suuruuksia. Lapinretkeni olivat enemmän kalastusretkiä ja kullankaivuuta kuin vaeltamista. Tupia varmaan näin siellä täällä, mutta en juuri kiinnittänyt niihin huomiota, enkä tuntenut tarvetta yöpyä tunkkaissa rakennuksissa Lapin yöttömänä yönä; tuohon aikaan en kulkenut Lapissa muuta kuin heinäkuussa.
Myöhemminkin, kun keskityin varsinaiseen vaeltamiseen, olivat merkityt reitit minulle kauhistus ja kiersin ne kaukaa. Vasta nettiaikana tutustuin autiotupiin ja yövyinkin sitten Stuorräytsin tuvalla heinäkuussa 2008. Ihmetykseni oli suuri, kun huomasin tuvalla olevan täysi puuhuolto ja jopa kaasuliesi kaikkien vapaasti käytettävissä.
Johtuneeko kasvatuksestani vai mistä, mutta minulle tällainen ilmaishuolto erämaassa vain lomailutarkoitukseen on täysin vieras ja hämmentävä ajatus. Ymmärrän sen, että autiotuvat ovat olleet erämaissa työskenteleville tärkeitä, mutta se maailmanaika on jo mennyttä. Autiotupaverkosto on nykyään valta-osaltaan pelkästään retkeilykäytössä.
Ymmärrän hyvin, että en itsekään olisi pystynyt tekemään talviretkiäni ilman autiotupia, tai ainakin olisi tarvinnut lämmitettavän teltan pysyäkseni kuivana. Silti en voi välttyä taustalla kytevästä ajautuksesta, että lomaileja vaeltaja ei tarvitse eikä ansaitse ilmaista autiotupaverkostoa puu- ja kaasuhuoltoineen.
Ehkä jos olisin tutustunut autiotupakulttuuriin vähän aikaisemmin, suhtautuisin siihen eri tavoin. Enkä minä ole mikään tosivaeltaja, retkeni ovat varsin vaatimattomia moniin muihin alan taitajiin verrattuna, varsinkin talviaikaan. Kunhan kuljeksin ja teen havaintoja ympäristöstäni.
Yksi havaintoni on, että nykyisen vaellustupakulttuurin arvostelu on eräänlainen tabu retkeilijöiden keskuudessa. Siellä missä on tabuja, saattaa olla myös ongelmia.
Jossain Itäkairassa 80-luvun alussa.
—
Muualla aiheesta:
https://paivakirja.asentopaikka.fi/2010/09/27/kansallispuistojen-palvelut-maksullisiksi/
Suhteeni kämppiin on aika samanlainen, vähän ”väljempi”. Alkuaikoina käytin jonkin verran kämppiä, mutta kokemukset niissä ovat muuttaneet käytöstäni. En mieti ollenkaan reittejä kämppien mukaan, ne voivat olla lähinnä reitin varrella taukopaikkoja. Saatan käyttää kaasua hyväksi ja peseytyä tauon aikana. Jos saavun mukavalle kämpälle ja saan olla siellä yksin, voin asettua taloksi, muuten jatkan matkaa lähes aina. Tämä kaikki koskee sulan maan reissuja, talvella asia on toinen. Talvireissut odottavat vielä tulevaisuudessa 🙂
Hiukan samanlaisia ajatuksia on täälläkin. Sinänsä on hienoa, että erämaassa ja retkeilyreittien varrella on tupia, joita voi pitää retkensä kiintopisteinä. Tuovathan ne lisäturvaakin siltä varalta, että jotain ikävää sattuu.
En silti ole tavannut hyödyntää tupia yöpymistarkoituksessa. Ehkä asia johtuu kokemattomuudesta, mutta en oikein tiedä, kuinka tuvissa kuuluu käyttäytyä, ja kenties siksi on helpompaa vetäytyä omaan telttaansa. Kaikki tupien tuottamat positiiviset mielleyhtymät kumpuavat lähinnä siitä seikasta, että tupaverkkoa hyödyntämällä voi keventää kantamustaan. No, ehkä hyväksi puoleksi voi laskea senkin, että tuvan lähelle majoittuessaan ei yleensä tarvitse iltaisin olla ihan yksin (ellei nimenomaan halua sitä).
Mitä maksullisuuteen tulee: onhan se vähän outoa, että korpeen kuljetetaan puita ja kaasua, jota ihmiset sitten voivat ilmaiseksi polttaa. Varsinkin, kun kaasua tullaan polttamaan ihan ulkomailta asti. Ruotsissahan päivävierailijatkin maksavat käyttämistään palveluista, mutta siellä meno on muutenkin erilaista.
Käsivarren maastossa ei ole puuta jota voisi polttaa ja koska Käsivarren maastoon on päästävä, olen ollut tyytyväinen tupien puuvarastoon ja mahdollisuuteen useammankin kerran kuivattaa läpimäriksi kastuneet kenkäni. Kerran kastuivat sohjossa ja toisella kerralla vajosin yli kengänmitan suohon. Hyvän kamiinan turvin saatoin jatkaa vaellusta kuivin varustein.
Tuvilla tapaa erisorttista vaeltajaa. Toisiin on mukava tutustua, saa uutisia säästä niiltä jotka ovat vasta saapuneet maastoon ja toisten kanssa voi vaihtaa vinkkiä joen ylityspaikoista ja muista reitillä tai reitin vierellä olevista käymisen arvoisista paikoista. Itse yövyn tuvissa tai teltassa sen mukaan miltä tuntuu. Kylmissään ja rättiväsyneenä on mukava jäädä tupaan, jos siellä tilaa on. Liian kuuman tai ahtaan tuvan sijaan jään mielelläni telttaan.
Vaellukseni ovat joko reittiä myöten (yleensä kun vaellan kyseisellä alueella ensikertaa) mutta Käsivarren maastoa on tullut sahattua ristiin rastiin, välillä polkua myöten ja useimmiten vierestä. Täydet kantamukset on oltava aina mukana. Vain jos suunnittelee vaeltavansa varaustuvalta toiselle, voi jättää joitain varusteita matkasta pois. Ainakin Hetta-Pallas reitinvarren saunalla on kännykkänumero, johon on suositeltavaa maksaa saunan käytöstä. Ja fiksu vaeltajahan saunan käytöstään myös maksaa.