Repovedellä viikonloppuna oli aikaa pohtia minua aiemminkin askarruttanutta asiaa. Sitä, onko kansallispuisto aina luonnon parhaaksi. Kansallipuistojen perustamisella on käsittääkseni tarkoitus suojella pysyvästi merkittäviä luontokohteita, mutta joskus on helppo saada vaikutelma, että tarkoitus on aivan toinen.

Keskustelin asiasta parin paikallisen naisen kanssa. He olivat sitä mieltä, että ennen kansallispuiston perustamista alue oli rauhalllinen ja viihtyisä. Kansallispuisto toi retkeilijöiden joukot, pussikaljaporukat ja hiihtobaanat. Repovedelle on tosiaan vedetty leveitä kulku-uria maastoon talvista luisteluhiihtoa varten. Pitäähän hiihtäjille olla myös asianmukaiset lämmittely- ja makkaranpaistopaikat, tästä on käsittääkseni tulossa sellainen:

Vaikka alkuperäinen tarkoitus on suojella luontoa, jää minulle joskus toisenlainen mielikuva asioista, mutta vika voi hyvinkin olla vain minussa. Mielikuva on tämä: kansallispuistoissa kulkee myös porukkaa, jotka eivät tulisi sinne ilman ”palveluja”, merkittyjä polkuja ja käymälöitä, tulipaikkoja, hiihtobaanoja. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta osa tästä porukasta ei selkeästi välitä siitä mitä on katsomassa tai että sailyykö se muuttumattomana heidän käyntinsä jälkeen. Itse asiassa näytää siltä, kuin kansallispuistoja tarkoituksella kehitettäisiin elämyspuistoiksi, ei aidoiksi luonnonsuojelukohteiksi. Itse metsä kuristuu pienemmäksi ja pienemmäksi yhä uusien polkujen ja hiihtourien paineessa.

Kyllähän Repovedellä kannatti käydä, siellä on lukemattomia luonnonkauniita paikkoja. Edes Pahkajärven ampuma-alueen kranaatinheitintuli ei onnistunut horjuttamaan mielenrauhaani, mutta jos joku minua enemmän arsyttää kuin turha roskaaminen, se on nuoren miesporukan humalainen kailotus kesäillassa.

Turvat tukkoon luonnossa!