Vaellusta ei kai koskaan voi tehdä täysin vapaaksi. Sellaiseksi, joksi se on tavallaan tarkoitettu, jollainen sen ilman muuta pitäisi olla. Vaelluksen rajoittavin tekijä on aika.

Olen aina mieltänyt vuodenajan kierron ympyräksi, jossa kesä on jostain syystä alhaalla. Aika kiertää vastapäivään nousten kohti joulua ja laskeutuen kevääseen. Kai se on jonkun kansakoulun aapisen kuvajainen joka on jäänyt kummittelemaan mielessä. Vaellukset seuraavat samaa ympyrää, kun vaeltajaminä elää aina pätkittäisesti kesän aikana, nukkuu horrokseen syksyllä ja herää taas keväälle rastaan kiljumiseen kuusikossa.

Millainen olisi ajasta vapaa vaellus? Entä jos vaelluksen voisi pyöräyttää ympyriäiseksi, miten se onnistuisi? Vaeltaja kutoisi perässään aika-avaruuden lankaa, jonka vaelluksen aluksi sitaisisi tunturikoivun oksaan tai kelonpökkelöön. Sitten viimeisenä päivänä palatessaan solmisi langan lopun siihen alkupäähän kiinni. Vapaaksi päästettynä ympyriäinen vaellus kieppuisi kehäänsä ikuisuuksiin saakka.

Toistuisiko sellaisessa vaelluksessa kaikki aina aivan samanlaisena, väsymykseen saakka, vai kulkisiko ympyriäinen vaellus suuremmmassa mittakaavassa, kuin pyörän vanne, uusiin aika-avaruuden osiin niin, että vaikka vaellus alkaisikin aina alusta, olisi siinä kuitenkin havaittavissa edes pienen pieniä muutoksia jokaisella kierroksella.

Jaksaako maailmanviivan lankakerä pyöriä ikuisesti, vai loppuuko siitä puhti viimeistään silloin, kun isosta kaminasta hiipuvat tulet ja viimeisetkin tähdet jäähtyvät sulautuen entropian taustakohinaan.