Retkeilijä katselemassa himoiten katajakasvustoa. Mikä se semmoinen on? Se on uuden ekologisen risukeittimen omistaja.

Viime kesän risukeitinhuuman jälkeen olen jälleen päättänyt palata kaasun käyttöön ainakin alkukesän vaelluksilla. Syitä on useampia. Tärkein on se, että tuskin yksinvaelluksella viitsin ottaa louetta mukaan keittokatokseksi. Ilman keittokatosta mukana pitäisi joka tapauksessa olla kaasu hätävarana.

Toinen syy on se, että yksinvaelluksella ei tunnelmointi leirissä kuitenkaan ole päaosassa, alkukesän valossa varsinkaan. Pääosassa on vaeltelu, tunturissa patsastelu ja vaivaton leiryityminen ja kokkaaminen.

Aiemminkin olen miettinyt myös sitä, miten ekologinen risukeitin loppujen lopuksi on. Ei se tee ainakaan ympäristölle hyvää, jos risukeittimien jäljessä seuraavat paljaaksi riivityt puiden alaoksat ja maasta revityt katajat. Kataja palaa nimittäin keittimessä luvattoman hyvin ja kiusaus poltella katajapensaita märkien tunturikoivujen oksien sijasta on suuri.

Jätän risukeittin suosiolla syyskesän ja syksyn tarpeisiin, sekä porukan vaelluksille.

Eikä sitten revitä niitä katajia ja kuusenoksia, muutkaan risukeittelijät.