Viime kesänä ompelemani henkselinapit pettivät ensimmäisellä vaelluksella. Olin ajatellut, että nappihenkselit olisivat parempi ratkaisu kuin klipsuhenkselit. Eivät ainakaan tippuisi koko ajan.
Hyvä, että repesivät. Vaikka nappien pettäminen oli huonosti tehdyn ompelutyön syy, niin lopputulos oli hyvä. Huomasin nimittäin, että olin laihtunut sen verran henkselivaellusten alkuajoista, että vyö olikin jo käyttökelpoisempi ratkaisu.
Hyvästi henkselit, ainakin kesävaelluksilla.
On jo nelisen vuotta aika siitä, kun perustin Asentopaikka.fi sivuston. Aika juoksee kuin hirvi. Eräänlaista vaellusblogia aloin kirjoittaa samoihin aikoihin. Noihin aikoihin aloin myös kirjoittaa aktiivisemmin netin retkeilyfoorumeille, varsinkin eräälle, jonka monet tätäkin blogia lukevät tuntevat. Ne jotka eivät tunne, ei tarvitsekaan. Sen foorumin ominaispiirteisiin kuului vapaamuotoinen rupattelu, kyseessä oli eräänlainen virtuaalinen nuotiopaikka.
Verrattuna harrastusfoorumeiden seipäännielleseen nillitykseen ja tylsään tosikkomaisuuteen, tämä vaellusfoorumi oli viehättävän vapaamuotoinen, eikä ns. ”offtopikkia” yleensä katsottu pahalla. Pikkunahistelu vain piristi tunnelmaa ja häiriköt hoideltiin porualla takaisin ruotuun jos se katsottiin tarpeelliseksi.
Olen sille foorumille paljon velkaa, koska se auttoi minua eteenpäin erittäin vaikeina elämänaikoina. Olin noihin aikoihin melkoisen masentunut, osittain siitä syystä Virtuaalisen asentopaikan alaotsikkona on ”Lapinhullun sairaskertomus”.
Ihmeellisintä tässä nettielämässä on ollut se, että olen saanut jopa kymmeniä uusia ystäviä tämän neljän vuoden aikana, siitä olen kiitollinen. Olen osallistunut nettilehden perustamiseen, tavannut lukuisia muita vaeltajia, ennen minulle aivan käsittämättömän kaukaisia ajatuksia, ja uusinut kaikki vaellusvälineeni perusteellisesti.
Valtaosaltaan nämä uudet asiat ovat äärettömän positiivisia, vaellusvarusteiden uusiminen ehkä käytännössä merkityksetöntä ja enimmäkseen turhaa rahanmenoa. Myös näkemykseni vaeltamisen ja pohjoisten erämaiden tulevaisuudesta on muuttunut peruuttamattomasti, eikä pelkästään toiveikkaaseen suuntaan. Tästä ehkä lisää myöhemmin.
Olen kirjoittanut niin paljon vaeltamisesta, polulta ja polun vierestä, viimeisen neljän vuoden aikana, että poden aivan vamasti jonkinlaista taisteluväsymystä. Kevään koittaessa kaamosmasennus on vielä pahimmillaan, mutta olen melkoisen varma siitä, että tämä kevät on jonkinlainen vedenjakaja sille, minkälaisia vaeltamiseen liittyvä ajatuksia tässä blogissa nähdään. Ainakin tyyli jolla kirjoitan, on jo muuttunut perusteellisesti, sen voi todeta vertaamalla ensimmäistä kirjoittamaani vaelluskertomusta viimeisimpään:
Ensimmäinen on luettelomainen, tylsä päiväkirja. Toinen on paljon helpompi lukea, eikö totta? Vaikka se onkin erittäin lyhyt, se silti sisältää aivan kaiken, mitä halusin tuosta vaelluksesta sanoa.
Mitä kertomista reitissä olisi? Mitä merkitystä on varusteluettelolla? Niiden mielenkiinto vaeltamisen todellisen sisällön kannalta on täysin nolla. En ole enää edes varma, että vaelluksesta kannattaa kirjoittaa mitään. Voiko siitä oikeasti edes kirjoittaa mitään?
Pitäisikö siitä kirjoittaa mitään?
Ajat muuttuvat ja elämäntilanteet muuttuvat. Joskus tarvitsemme uusia asioita ja apuakin selviytyäksemme elämän myllerryksestä. Mutta aina joskus, silloin tällöin, jotkut apuneuvot käyvät tarpeettomiksi ja ne on viisainta hylätä, ettei huomaa joku päivä käyttävänsä risoja ja tarpeettomia henkseleitä pelkästään tottumuksesta.
Kommentit
Henkselit poikki — 14 kommenttia