Marraskuu 2008

Huomenna on maanantai. Sitten taitaa olla tiistai ja sitten... ääh.

Tämä aika vuodesta on pahinta mitä tiedän. Aika jotenkin kulkee eteenpäin ilman minua. Hitaasti madellen, kuin piruuttaan viivytellen. Koko ajan täytyy yrittää keksiä uutta järkevää tekemistä, ettei antaisi pysähtyneisyydelle valtaa. Onko tämä se kaamosmasennus?

Mikä lie, mutta joulun jälkeen heti helpottaa, kun päivä alkaa pitenemään. Ei se pimeyskään tätä alakuloa selitä, mutta lunta voisi olla. Tänään taisivat loputkin sulaa täältä pääkaupunkiseudulta, muutamaa aurauskasaa lukuunottamatta.

Vaihdoin alakerran valaisimet uusiin ja laitoin energiansäästölamput. Johan tuas uus uamu valakeni.

Ei ollut pitkä etelän talvi, ei. Lähes 30 senttiä rojahti lunta männä viikolla, mutta nyt on taas nurmikot vihreitä. Ei tarvitse suksikauppaan suunnata vieläkään.

Kaivelin valokuvia kahden vuoden takaa ja silloin talvi taisi pieneksi hetkeksi näyttäytyä marraskuun alkupäivinä. Nuuksion Valklammella aikainen kulkija saattoi tuolloin nähdä huikaisevan kauniin aamun.

Mutta aina jotakin keksitään parempia aikoja odotellessa. Pienellä lenkillä käynnin jälkeen keittelen nyt eilen pakastimesta ottamastani poron potkasta soppaa. Voi veljet, mikä herkku!

Jokainen lause, jokainen ajatus, jokainen argumentti, tarvitsee vastauksen muuttuakseen todeksi, kuultavaksi ja ymmärrettäväksi.

Siksikö yksinäisyyttä etsin, että voisin antaa vanhojen ajatusten puhua hiljaisuudessa tarvitsematta etsiä uusia?

Ihminen on menneisyytensä vanki. Ei vain omansa vaan varhaisemman, esi-isiensä menneisyyden vanki.

Ja ihminen pelkää uutta tietoa. Ei hyväksy muutosta, erilaisuutta, sitä että joutuu myöntämään olleensä väärässä.

Minäkin pelkään. Mikä esimerkiksi on 'kylänraittia muistuttava pörräyspaikka' tai miten voisi edes alkaa kuvitella mikä on 'tapahtumakenttä'?

http://www.kaleva.fi/plus/index.cfm?j=765710

"Tällä materiaalilla Saariselän tulevaisuus on huomattavasti valoisampi kuin miltä keväällä näytti", kiitti kilpailun satoa palkintolautakunnan toinen Arkkitehtiliittoa edustanut jäsen, arkkitehti Teemu Palo.

(Lähde: Kaleva)

Mutta tietenkään uutta tietoa ei tarvitse pelätä, ainoastaan tietämättömyyttä.

Vaelluksella pitää aina olla hyvä suunnitelma, kartat ajan tasalla ja kompassi kunnossa. Vai pitääkö?

Entä jos näitä sääntöjä alkaisi rikkoa, pääsisikö paremmin eroon arjesta? Minulla on paha tapa orjuuttaa itseni kellolla ja tarkoilla suunnitelmilla myös vaelluksen aikana. Se näkyy myös vanhemmista retkipäiväkirjoista, joihin olen merkinnyt paikkoja ja kellonaikoja minuutin tarkkuudella.

Mutta onko se tarpeellista? Jälkeenpäin on tietysti mukava katsoa miten kauan meni mihinkin matkaan, mutta latistaako tämä vaelluksen illuusiota vapaudesta? Illuusiohan se vapaus on, mutta jos se on kuitenkin tavoite, niin pitäisikö sitä illuusiota vahvistaa.

Kartta kahlitsee myös. Voisiko vaelluksen tehdä ilman karttaa ja kompassia? Tietysti voi laittaa kartan ja gepsin repun pohjalle, kävellä viikon verran sinne sun tänne, ja sitten alkaa ihmettelemään missä on. Se on kuitenkin huijaamista, jos oikeasti haluasi kokeilla miltä pelkkä päällä suunnistus tuntuu. Kestääkö pää vai alkaako viiraamaan? Tuijottelisi karttaa muutaman kuukauden, voisi piirrellä tupakkiaskin kanteen ylimalkaisen reitin ja sitten matkaan. Ja kattois miten käy.

(Jos kokeilet tätä, niin minä en siten ollut se joka ehdotti.)

(Kommentoi vaan siekiin, jos näet pöljiä juttuja täällä tai muuten vaan.)

Tapahtui heinäkuussa 2005 Tarvantovaaralla.

- Sä kayttäydyt oudosti! PK kuulosti arsyyntyneeltä.
- Miten niin? minä protestoin.
- Kavelet minne sattuu, näkeehän tuon.
- Eiku, haen tässä vaan reittiä. Musta tuntuu, että tää kompassi ei toimi, olisko häiriöitä tai jotain. Tuon joen pitäis olla tuossa ihan just.
- Just joo, sanoit samaa tunti sitten.

Kun sitten 2 tuntia myöhemmin seisoimme suossa polvea myöten, myönsin viimein etten tiedä missä olen. Tuolloin yritin keksiä selityksiä eksymiselle: Kompasssin takeltelua, jopa magneettisiä häiriöitä. Tosiasiassa en usko, että niitä Tarvantovaaralla on, olinpahan vaan täysin sekaisin uupumuksesta.

Varoitusmerkit olivat nähtävissä ja olisin kyllä osannut tarkistaa suunnan auringosta vaikka taivas olikin osittain pilvessä, mutta jostain käsittämättömästä lapsuksesta johtuen annoin itseni kuvitella, että olimme kartassa eri paikassa kuin olimme. Ja tätä jatkui niin kauan, että eksyimmekin perusteellisesti.

Kesäkeleillä eksyminen ei useimmiten ole vaarallista, mutta liika väsyminen on. Virhe minkä teimme oli se, ettemme levänneet tarpeeksi kahden edellisen todella uuvuttavan päivä jälkeen. Kuntokaan ei ollut parhaassa terässä.

Siperia opettaa. Ja jänkä.

Muistelen tätä nyt tässä, koska sain sähköpostia jossa tiedusteltiin, onko Tarvantovaaralla tosiaan magneettisia häiriöitä. Ei, en usko. Jos kyseessä eivät olleet minuun suuttuneet maahiset, niin sitten häiriöt olivat enämpi tuolla psyykkisellä puolella.

Kiitos sähköpostin lähettäjälle myös kommenteista tämän veijarin lajinmäärityksen suhteen!

[ Lisäys 25.11.2008: Sainkin huomautuksen, että kyllähän Tarvantovaaran ympäristössä todellakin magneettisiä häiriöitä esiintyy. En kuitenkaan usko, että saan tästä synninpäästöä, mutta laitan nyt huomautuksen tähän, ettei tule jaettua väärää tietoa ]

Onko Noitatunturi Oy:n ökysuunnitelma lamankestavä? Pessimismin merkkejä on ilmassa. Joku aika sitten asiasta kirjoittivat sekä Iltalehti että Hesari.

En ole kiilusilmäinen ekoterroristi, eikä minusta pesunkestävää viherpiipertäjääkään kovin helpolla saa, mutta Noitatunturi Oy:n suunnittelujohtaja Olli Santalan lausunto on minusta lähinnä ihmisten aliarviointia:

"Luonto on hankkeessa ehdottomasti ykkösasia, ja luonto tuodaan joka paikkaan. Lasiseinän takaa on hieno katsella luontoa, kun ulkona paukkuu pakkanen tai on kova lumimyrsky", Santala kumoaa epäilyt liian teknisestä luontonautinnosta.

(Lähde: Helsingin Sanomat)

Toivotaan, että jos keskus rakennetaan, se tosiaan työllistää Santalan lupaamat 7000 ihmistä. Lappi tarvitsee työpaikkoja, varsinkin kun lama näyttää tekevän työllisyydessä jälleen kerran rumaa jälkeä. Jotainhan täytyy saada vastineeksi tunturiluonnon hävittämisestä.

Haluaisin uskoa, että Lapin matkailua voisi kehittää muullakin tavalla, mutta jos tällaisia keskuksia halutaan rakentaa ja niille tosiaan on haaveillun kaltaista kysyntää, olkoon Pyhätunturin alue sitten oikea paikka. Luonnonmukainen se ei ole ollut enää 60-luvun jälkeen.

Tähän väliin sopii kuunnella uudelleen Raimo O. Kojon syksyinen radiohaastattelu, joka löytyy edelleen Ylen Areenasta.

Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksen tutkija Elisa Järnefelt vastaa Tapio Puolimatkalle.

Vastine ei kuitenkaan kelvannut Hesarin pääkirjoitussivulle, vaan on paperilehden yleisönosastolla. Miksi?

__________________________________

Avaruus
Ikuisuus

Taivas täynnä auringoita,
meri täynnä pisaroita
aallon alla aalto uus.

Tuuli, tuuli vaeltaa.

Uumenista ajan, aineen,
puhki maailmoiden paineen
suuri, suora, yksinäinen
vuorenhuippu kohoaa.

...

- Lauri Viita: Luominen, 1947

__________________________________

Raimo O. Kojo kirjoitti kuusikymmentäluvulla Lapin Retkeilyoppaassaan "matkailun hävittävästä voimasta" ja tarkoitti tällä, ellen aivan erehdy, massaturismin taipumusta tuhota juuri ne nähtävyydet, joiden takia turismi kohdealueelle on alunperin aloitettu. Näin on käynyt monessa kaukomatkojen kohteessa, mieleen tulee esimerkiksi Thaimaan pienet saaret.

Käykö Lapille samoin vai onko jo käynyt? Riippuu keneltä kysytään, mutta ikävää on, että aihe on usein niin tulenarka, että siitä on vaikeaa saada aikaiseksi rakentavaan keskustelua. Paikallisten asukkaisen pitäisi elättää itsensä, eivätkä etelän luonnonsuojelijat ole aina samoilla linjoilla hyväksytyistä tavoista. Periaatteessa olen ehdottamasti sitä mieltä, että paikallisten ihmisten etu tulee ensisijalla, mutta kyllä "etelän pellen" mielipidettäkin kannattaa aina joskus kuunnella, saattaahan hän yllättäen olla jopa potentiaalinen asiakas matkailuyrittäjälle.

Omasta puolestani voin sanoa, että ilman Lapin matkailuyrittäjiä omat vaellukseni olisivat olleet kylmempiä ja ikävämpiä. Mukava on ollut saunoa ja nukkua lämpimässä tunturista palattua. Monet Pohjois-Lapin lomakylät ja ravintolat ovat muodostuneet mieluisiksi vakiopaikoiksi, joihin palaan aina uudelleen varustautumaan vaellukselle ja varsinkin sieltä palattuani.

Camping Lapinkylä Utsjoella, Nuorgamin lomakeskus, Hetan Lomakylä, Camping Tenorinne Karigasniemellä, Muotkan Ruoktu vain muutamia mainitakseni ovat rauhallisia paikkoja joihin on aina mukava palata. Paikallista yrittäjää kannattaa vaeltajankin tukea, sen minkä pystyy. Vaelluksen jälkeen maistuu poronkäristys Jussan Tuvalla, miksei lohikeitto tai vaikka pitsa Kalastajan Majatalossa.

"Leikkimökkimajoitus" Camping Tenorinteellä. Kyllä nukutti hyvin ja saunan löylyt olivat makoisat.

Kiitos kaikille Lapin matkailuyrittäjille ja menestystä tuleville vuosille.

Kuljen mielelläni ylhäällä tunturipaljakassa, missä katse siirtyy kauas. Lapin monet kauneimmistä paikoista löytyvät yllättävistä notkoista ja jokilaaksoista, mutta allaolevan kuvan näkyä odotan ja se saa minut kiirehtimään ensimmäisenä vaelluspäivänä. Siinä silmä lepää ja voi taas katsoa kauas.

Mutta pitkän kaupungissa vietetyn talven jälkeen on vaikea tottua tunturimaiseman mittasuhteisiin ja niinpä minulle usein käykin kesän ensimmäisellä reissulla hassusti ellen ole tarkkaavainen ja anna aikaa rauhoittumiselle: Aivot eivät ole vielä sisäistäneet mittakaavaa ja mieli on huumaantunut maiseman mahtavuudesta. Varsinkin uudessa maastossa maiseman ja kartan yhdistäminen voi tällöin olla hankalaa.

(klikkaa kuvaa niin näet sen suurempana)

Teleobjektiivilla voi sitten tallentaa maisemia, joita muuten ei ole olemassa. Se litistää tunturit ja tuo useiden kymmenien kilometrien päässä olevat kohteet osaksi samaa kuvaa.

Vielä isommilla kakkuloilla voi katsoa todella kauas. Jos voisit katsoa käsivarren mitan päässä olevan 1 neliömillimetrin suuruisen ikkunan kautta yötaivasta ja silmäsi olisi yhtä tarkka kuin Hubble avaruusteleskooppi (ja paljon valoherkempi), näkisit jotain tällaista:

(Lähde:NASA and the European Space Agency)

Eivätkä ne ole tähtiä, vaan jokainen kirkas piste on galaksi, samanlainen kuin oma Linnunratamme, jokaisessa satoja miljardeja tähtiä. Ja mihin tahansa katsoisitkin, joka suunnassa taivasta olisi samanlaista. Siinä on perspektiivi, joka ei ihmisraukan aivoille helposti aukea.

Onneksi maanpääliset vaelluskiveliöt ovat vähän pienempiä.