Hienon sunnuntain uutinen kertoo, että Varren siskopuoli Hilla on synnyttänyt kahdeksan tervettä suomenlapinkoiran pentua, viisi urosta ja kolme tyttöä.
Huimapäinen sakki. Vielä on liian varhaista tietää, onko niiden joukossa lapinkävijän retkikaveri.
Mutta kukapa tietää.
Huoneet ovat tyhjiä ja hiljaisia ilman hännänhuiskutusta ja tassujen rapinaa portaissa.
Lemmikin menettämisen suru on erilaisilta kuin läheisen ihmisen menettämisen aiheuttama suru. Ensin se tuntuu olevan syvää ja pohjatonta, mutta sitten ajan kuluessa huomaa, että se on hyvää surua, jonka aika jalostaa puhtaaksi kullaksi.
Ja olisiko niinkin, että koiranomistajilla on sen takia hyvät mahdollisuudet oppia paremmiksi ihmisiksi.
Mahtavatkohan koirat oikeasti kuolla, niin kauan kuin niillä on paikka jonkun sydämessä?
Eisenfest Lumenvartija, eli Varre, poistui tänään keskuudestamme toisille tuntureille.
Vaikka se lähtikin aivan liian nuorena uskon, että sillä oli hyvä ja aktiivinen elämä.
Kiitos lukemattomista yhteisistä retkistä, Varre.
_____________________________________________________________
Aiheesta on kyselty, joten tarkennus on paikallaan.
Varre ei kuollut Addisonin tautiin, se oli väärä diagnoosi. Vaikka varmaa syytä emme koskaan saa tietää, niin todennäköisesti Varrella oli kasvaimesta johtuva luuytimen vajaatoiminta.
— Timo
Lapinkävijän diagnoosi on tyyppillisesti lapinhullu. Siihen ei ole mitään tunnettua parannuskeinoa.
Reissukaverini Varre kuitenkin potee toisenkinlaista vaivaa. Aiemmansa postauksessa koiruuden vetämättömyden syyksi arvelitiin Addisonin tautia, mutta lääkityksen toimimattomuus kertoi muuta,
Tänään käytiin taas kokeissa ja perusteellisten tutkimusten jälkeen todettiin maksan vajaatoiminta.
Myrkytys?
Totuutta ei koskaan varmasti saada tietää. Nyt täytyy vain toivoa, että uusi lääkitys ja maksan toipumista tukeva ruokavalio tepsii. Onhan Varre vielä nuori koira, täyttää huomenna viisi vuotta!
Ikäisekseen se on meistä kaikista kokenein Lapin kävijä.
Varre pohjoisen lumilla maaliskuussa 2010
Varre Muotkalla kesäkuussa 2014
______
Vaelluskoira Varre sairastui vakavasti.
Luulen, että oireet alkoivat jo kesällä, kun koira joi paljon automatkojen jälkeen ja oksenteli sitten suihkuna kaiken veden pois. En kiinnittänyt oireisiin suurta huomiota, koska tapaukset vaikuttivat satunnaisilta. Ehkä oli vain juonut liian ahneesti.
Muutama viikko sitten tapahtui kummia. Koira alkoi juoda ja virtsata tolkuttomasti. Yöllä piti käydä ulkona moneen kertaa, vaikka koira päivisin pääasiassa nukkui rauhassa. Koska teen töitä kotona, näin kuitenkin ettei koira ollut päivisinkään normaali vaan hyvin väsynyt.
Sitten, päivänä eräänä, koira romahti lopulta niin huonoon kuntoon, että eläinlääkäriin oli lähdettävä välittömästi. Nesteytyksen ja ensiavun jälkeen epäiltiin virtsatietudehdusta ja eturauhasvaivaa, aloitettiin antibioottikuuri. Kolme päivää myöhemmin osoittautui, että diagnoosi ei ollut oikea.
Koira vietti taas päivän pieneläinsairaalassa kokeissa. Munuaisvaivoja epäiltiin, ja ACTH- testi paljasti todennäköisen Addisonin taudin [1]. Se on lisämunuaisen kuorikerroksen vajaatoiminta, jossa lisämunuaisen kuorikerros ei pysty tuottamaan tarpeeksi aineenvaihdunnassa tärkeitä hormoneja eli mineralokortikoideja ja glukokortikoideja.
Varsinaista parannuskeinoa ei ole, ainoa mahdollisuus on loppuiän kestävä lääkehoito. Onneksi ennuste on hyvä, jos lääkityksestä pitää huolta, eivätkä lääkkeet ole kalliita.
Diagnoosi varmistuu lopullisesti vasta kontrollissa, mutta lääkityksen aloittamisen jälkeen tapahtunut nopea koiran kunnon koheneminen viittaa siihen, että Varre tosiaankin potee melko harvinaista Addisonin tautia.
Valitettavasti on mahdollista, että yhteiset erämaavaelluksemme ovat nyt takana päin ja Varre siirtyy kokonaan kotikoiran rooliin.
—
Kesänä muutamana, olin tullut siihen vääjäämättömään tulokseen, että hyttynen on sittenkin perkeleen luomus. Etelän ötökät kun vielä ovat melkoisia kesyjä inisijöitä verrattuna pohjoisten jänkien verenhimoiseen ja agressiviseen laumaan, joiden joukossa on todistetusti havaittu lypsyjakkaran kokoisia yksilöitä.
Aiemmin, miehekkäänä ja nuorena, ajattelin ettei mokomalla elävällä ole paljon väliä, syököön minkä syö. Mutta rajansa se on hulluudellakin ja kaipa nuoruudellakin.
Sitten, eräänä kesänä kyykkypaskalla mäkäräpilvessä oivalsin, että vaeltaa voi muinakin vuodenaikoina kuin heinäkuussa.
Kyllä ihminen on viisas, kun tarpeeksi kauan kidutetaan. Tähänkään oivallukseen ei mennyt kuin kolmisen vuosikymmentä.
Mutta nyt pelkään joskus oivaltavani, että kesälomaksi ei välttämättä tarvitse lähteä mihinkään ihan hyvistä ja mukavista sisätiloista.
Vaikka paljakka pölisee ja halkeilee saappaan alla niin silti, siellä täällä, sulavesi lirisee muodostaen suuria lammikoita.
Jo toisen kerran peräkkäin kesäkuun alku tunturissa on rinkkaselkäiselle kulkijalle tuskien taival, lämpötila nousee lähelle kolmeakymmentä. Vesipullo tyhjenee tunturiselänteellä ja ainoita paikkoja täyttää vesivarastot ovat lumilaikkujen alta lirisevät sulavesipurot.
Karvoista ja poronpaskasta huolimatta vesi on hyvää. Ei vatsavaivoja.
Tälläkään kertaa.
Joskus kuulee sanottavan, että vaeltaessa olet luonnon armoilla. On kuitenkin niin, että usein luontoäiti on niinkin armollinen, että tuntuisi kauhistuttavalta olla jossain muualla.
Kesäkuun alun vaellus oli haastava, ainakin ilmojen puolesta. Varsinaiset haasteethan ne tulevat kulkijan pään sisältä.
Mutta tässä asukokonaisuus, jolla lapinhullu selviää kuumimmistakin haasteista.
Bongaatko kuvasta naamioituneen vaelluskoiran?
Siellä jossain, 6. kesäkuuta 2014
16.6.2014, siellä jossain.
