Viime yönä koin oudon hetken. Päästin koiran hetkeksi ulos viiden aikaan aamuyöllä. Puolikuu loisti taivaalla ja mustarastas lauloi. Tuli outo tunne, sillä taivaalle katsoessa ei näyttänyt olleenkaan helmikkuun ensimmäisiltä päiviltä.
Ehkä rastaasta tuntui samalta.
Joka tapauksessa kaamos on voitettu ja edessämme odottavat kevättalven huikaisevat hanget.
Sopulin elämä tammikuussa on noin yleensä ottaen syvältä ja poikittain. Nukuttamaan tuppaa kovastikin, mutta on aivan vittumaisen kylmä, niin ettei kunnon uneen tahdo millään päästä.
Vaikka se hyvä siinä sydäntalvessa on, että näitä ”vaeltajiksi” itseään kutsuvia kelmeäsilmäisiä harhailijota ei tähän tunturin aikaan juuri näy, mitäpähän nyt joku eksrimisti polttoainekeittimineen aina silloin tällöin tavataan kykkimästä kairassa. Ne tosin useimmiten paletuvat telttoihinsa, elleivät sitten jo ennen sitä ennätä tukehtua petroolihöyryihin.
Mutta kohta koittaa kevät, jolloin suksikansa sankkana joukkona vaeltaa tunturiin kaiken sopulikansan kauhuksi. On nimittäin niin, että se mikä ihmishiihtäjälle on nautinto, on sopulille kauhistus. Parinkin pitkän kuukauden ajan saa jokainen sopulipolo varoa hankien humpsahtelua niskaan, kun suksikansa ahkioineen saapuu keväiseen tunturin palvontaan. Onnettomat harhautuneet.
Ovat muka ”vaeltamassa”. Pyh.
Ihme sakkia. Lähtevät vapaaehtoisesti ihan hyvistä asuntokoloista säiden armoille ja yön selkään, kävelevät tai hiihtävät peninkulmiakin päivässä kantapäät ruvella ja sylki rinnuksilla. Ja jos eivät sitä tee, niin sitten leiriytyvät tunturin huipulle tai suon laitaan ja ottavat lotusasennon. Kukaan ei tiedä miksi. Ei ainakaan sopuli.
Mutta sopuli kyllä tietää, mitä vaeltaminen tarkoittaa, eikä se olekaan mikään leikin asia.
tunnetko
kuinka hanget kirkastuvat
näetkö
kuinka valo alkaa elää
ei enää niinkään kauan
kevääseen
Jotkut ovat saaneet sellaisen käsityksen, että minä vihaisin autiotupia tai peräti haluaisin ne hävitettävän. Tämä ei suinkaan pidä paikkaansa, mutta suhteeni autiotupiin on ristiriitainen, koska en ymmärrä retkeilyn ja autiotupakulttuurin liittämistä toisiinsa.
Ehkä minun täytyy hieman selittää.
Ennen vuotta 2008 olin yöpynyt autiotuvassa vain yhden ainoan kerran 70-luvulla ja vieraillut päiväseltään toisessa 80-luvun alussa. Ensimmäinen oli retkeilyreitin varrella oleva autiotupa, mutta toinen saattoi olla avonainen porokämppä, tarkkaa muistikuvaa minulla ei ole.
En lukenut tuohon aikaan retkeilykirjallisuutta, eikä minulla ollut mitään käsitystä Suomen autiotuvista tai niihin liittyvästä kulttuurista. Kemppiset ja Kojot olivat minulle tuntemattomia suuruuksia. Lapinretkeni olivat enemmän kalastusretkiä ja kullankaivuuta kuin vaeltamista. Tupia varmaan näin siellä täällä, mutta en juuri kiinnittänyt niihin huomiota, enkä tuntenut tarvetta yöpyä tunkkaissa rakennuksissa Lapin yöttömänä yönä; tuohon aikaan en kulkenut Lapissa muuta kuin heinäkuussa.
Myöhemminkin, kun keskityin varsinaiseen vaeltamiseen, olivat merkityt reitit minulle kauhistus ja kiersin ne kaukaa. Vasta nettiaikana tutustuin autiotupiin ja yövyinkin sitten Stuorräytsin tuvalla heinäkuussa 2008. Ihmetykseni oli suuri, kun huomasin tuvalla olevan täysi puuhuolto ja jopa kaasuliesi kaikkien vapaasti käytettävissä.
Johtuneeko kasvatuksestani vai mistä, mutta minulle tällainen ilmaishuolto erämaassa vain lomailutarkoitukseen on täysin vieras ja hämmentävä ajatus. Ymmärrän sen, että autiotuvat ovat olleet erämaissa työskenteleville tärkeitä, mutta se maailmanaika on jo mennyttä. Autiotupaverkosto on nykyään valta-osaltaan pelkästään retkeilykäytössä.
Ymmärrän hyvin, että en itsekään olisi pystynyt tekemään talviretkiäni ilman autiotupia, tai ainakin olisi tarvinnut lämmitettavän teltan pysyäkseni kuivana. Silti en voi välttyä taustalla kytevästä ajautuksesta, että lomaileja vaeltaja ei tarvitse eikä ansaitse ilmaista autiotupaverkostoa puu- ja kaasuhuoltoineen.
Ehkä jos olisin tutustunut autiotupakulttuuriin vähän aikaisemmin, suhtautuisin siihen eri tavoin. Enkä minä ole mikään tosivaeltaja, retkeni ovat varsin vaatimattomia moniin muihin alan taitajiin verrattuna, varsinkin talviaikaan. Kunhan kuljeksin ja teen havaintoja ympäristöstäni.
Yksi havaintoni on, että nykyisen vaellustupakulttuurin arvostelu on eräänlainen tabu retkeilijöiden keskuudessa. Siellä missä on tabuja, saattaa olla myös ongelmia.
Jossain Itäkairassa 80-luvun alussa.
—
Muualla aiheesta:
https://paivakirja.asentopaikka.fi/2010/09/27/kansallispuistojen-palvelut-maksullisiksi/
Onko turboahdettu kevytpikataivaltaminen vaeltamista? Mahdollisimman pitkälle, mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman kevyesti.
Miksi?
Ihan tolkunkin ihmiset tuntuvat sotkevat hyvän vaellusharrastuksen näillä testoteronipurskeilla. Jo Raimo O. Kojo piti Lapin retkeilyoppaassaan moista suoritekeskeistä liikkumista erämaan häpäisemisena. Ei siinä mitään, jokainen tavallaan. Mutta eihän tuleville sukupolville voi välittää tällaista kuvaa vaellusharrastuksesta.
Ajatelkaa edes lapsia.
Keskipäivän aurinko ei ole anteliammillaan tähän aikaan vuodesta missään päin Suomea. Vantaaltakin lähtiessäni mollukka oli varsin kitsas; täällä Pohjois-Pohjanmaalla tarjonta on vieläkin vähäisempää, mutta muutama juhlahetki saattaa ulkoilijaa silti vielä kohdata.
Tästä vielä kolmisen viikkoa kohti pimeyttä. Sitten alkaa jo uuden kevään odotus.
Maa muuttui etelässäkin valkoiseksi.
Vaikka en kaipaakaan täksi talveksi metrisiä hankia, niin kyllä tämä harmaan sumuisen maraskuun voittaa.
Tervetuloa, talvi.
Marraskuun harmaa aamu on vuoden synkin hetki. Se on myös ilon hetki, koska kohta alkaa uusi vuosi ja sen jälkeen lähellä on uusi kevät.
Onko kaikkein harmaimmassa hetkessä parasta sen kaikkein kirkkaimman hetken odotus?
Loppusyksyn aika merkitsee lapinhullulle luopumista.
Tokihan minua vahvemmat sielut jutaavat parasta aikaa rospuuttoreissuillaan, mutta koska olen joka tapauksessa käyttänyt kaiken lomani kirkkaan kesän huumassa viimeistä päivää myöten, on nyt yksinkertaisesti tyydyttävä syksyn pimeyteen ja valmistauduttava lähestyvään marraskuuhun.
Vaikka mieli tyhjeneekin tämän hirmuisen totuuden edessä useimmista hyvistä ajatuksista, niin talven tulossa on sellainen hyvä puoli, että pimeyden tuolla puolen odottaa taas uusi kevät.
”Korpikuusen kannon alla on Mörri-möykyn kolo.
Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo”
