Blogitteluun tulee varmasti nyt syksyn mittaan taukoja, koska on vain vähän tai ei ollenkaan tähdellistä ja asiaankuuluvaan sanottavaa. Näin käy usein vaelluskauden loputtua. Voi myös olla järkevää rauhoittua muihin harrastuksiin, koska ei vaelluskaan koko elämä ole. Eihän?
En aio kadota minnekkään, mutta älkää ihmetelkö jos päivityksiä ei tule niin tiuhaan kuin aiemmin. Palaan asiaan jos jotain tulee mieleen.
Hyviä retkiä niille, jotka vielä pääsevät pohjoiseen tänä vuonna.
Viime yönä heräsin painajaiseen. Se on outoa, koska en yleensä näe painajaisia; unissa yleensä tiedän uneksivani. Tämä uni oli erilainen, koska se oli täysin todentuntuinen. Olin jossain tuntemattomassa erämaassa ilman varusteita, enkä tiennyt missä ne ovat. Tuuli yltyi.
Unet tulevat tietenkin ihmisten sisältä ja ovat omien aivojemme luomuksia, niillä ei ole mitään muuta merkitystä, kuin pyörittää kerälle irrallisia ajatuslankojen pätkiä, joihin ilman tätä yöllistä siivoamista ennen pitkää kompastuisimme.
Tähän uneen lienee vaikuttanut nyt kahtena peräkkaisena vuotena lähipiirissä sattuneet tapaukset, jossa joku oli hukannut varusteensa ja joutunut palaamaan ilman niitä eramaasta. En voi sille mitään, että tämä on asia jota varon eniten vaelluksella. Olen kirjoittanut siitä aiemminkin.
Mikä olisi totisempi paikka, kuin hukata ahkio talvivaelluksella?
En mielelläni jätä rinkkaani tai varusteitani lainkaan kun olen liikeellä. Ehkä minulla on ylikehittynyt itsesuojeluvaisto, joka tekee minut turhan varovaiseksi. Jos minulla on leiri hyvässä paikkassa, saatan kavellä ympäristössä kalastamassa tai kävelemässä, mutta en mene mielelläni kauas tai jätä leiriä pitkäksi aikaa.
Tähän liittyy myös toinen asia, joka vaikuttanee taipumukseeni. Jos jätän leirin ja lähden päiväretkelle, menetän välittömästi sen vapauden ja liikkumisen tunteen, jonka saan rinkka selässä kun reittiäni ei ole etukäteen lukkoon lyöty.
Päiväretkellä tiedän, että teltalle on palattava ja menohalut ovat silloin mennyttä: pyrin mahdolisimman nopeasti takaisin leiriin. Ehkä se on vain tapa antaa periksi luontaiselle laiskuudelleni, mene ja tiedä.
Joka tapauksessa, jälleen kerran. En jätä mielelläni varusteitani edes hetkeksi, enkä nauti vaeltamisesta jossa perusleiriin täytyy palata.
Meitä joutenkulkijoita on joka lähtöön.
Helsingin sanomien verkkoliitteen mukaan oikeusministeriö selvittää, pitäisikö Internetin keskustelupalstojen ylläpitäjien rikosoikeudellista vastuuta lisätä merkittävästi.
Sananvapaudesta on jälleen syytä olla huolissaan. Jos tällainen laki toteutuisi, joutusi moni palstanpitäjä vakavasti miettimään fooruminsa sulkemista. Kukapa ottaisi rikosoikeudellisen vastuun toisten kirjoituksista, kun Suomessa on vielä niinkin taantumuksellisia lakeja kuin rikoslain 17 luvun 10 §:n määrittämä ”uskonrauhan rikkominen”, vain yhden mainitakseni.
On naivia uskoa, että rasismi ja viha katoavat maailmasta sillä, että sananvapautta rajoitetaan lailla. Epätoivotut asenteet häviävät yksinkertaisesti sillä, että ne lakaistaan maton alle? Jos niistä ei yleisesti tiedetä, niitä ei ole olemassa? Pois silmistä, pois mielestä?
On varmasti olemassa tapauksia, joissa keskustelupalsta voi selvästi rikkoa lakia. Olisi kuitenkin järjetöntä asettaa palstan ylläpitäjä lähtökohtaisesti vastuuseen yksittäisen kirjoittajan tai kirjoittajaryhmän viesteistä.
Oikeusministeri Tuija Brax vetää esiin jopa natsikortin. Tämä edustaa jo verrattain alkeellista ajattelua. Ehkä oikeusministeriössä on syytä vakavasti pohtia, onko juuri sananvapaus se, joka on johtanut historiassa hirmutekoihin.
Monet keskustelupalstat ovat uuden ajan äänitorvi, avoinna jokaiselle. Niistä kirjoituksista ovat pääasiassa aina vastuussa vain kirjoittajat itse. Ylläpitäjien rikosoikeudellisen vastuun lisääminen johtaisi käytännössä monien asiallisten palstojen lopulliseen sulkemiseen. Rasistiset ja vihapalstat jatkaisivat toimintaansa laista huolimatta.
Tallaisen lain toteutumisen jälkeen asiallisia palstoja ylläpitävät enää ne, joilla on varaa varmistaa palstan jatkuva moderointi. Tallaisia tahoja ovat lähinnä mediayhtiöt. Harrastajien pitämät palstat kuolevat tai muuttuvat suljetuiksi yhteisöiksi.Ehkä tämä olisi tarkoituskin?
Keskustelupalstojen ylläpitäjien rikosoikeudellista vastuuta lisäävä laki olisi toteutuessaan taantumuksen puukonisku sananvapauden ja uuden demokratian selkään.
Sienimetsästä ei aina löydy sitä, mitä etsii, mutta ei se haittaa. Olin viikonloppuna sienessä ja tutulla kanttarellipaikalla ei ollut kanttarelleja, mutta oli näitä:
Ja laatu oli priimaa.
Valitettavasti en voi tarjota kuin visuaalisen maistiaisen.
Outa 3/2010 on ilmestynyt. Muista lukea.
http://www.outa.fi/joomla15/index.php
Syksyn Muotkan vaellukselta ei tullut ensimmäistä kertaan yli 10 vuoteen lainkaan muistiinpanoja. Silti jonkinlainen vaelluskertomuksen poikanen pyrki paperille kuin varkain ja se oli pakko kirjoittaa.
Samalta reissulta on myös toinen näkemys. Molemmat löytyvät tuoreesta Outa-lehdestä ja linkki molempiin löytyy myös tästä:
http://www.asentopaikka.fi/muotka/2010/
—
Mökkeilin viikonlopun Koillis-Savossa, lapsuuteni maisemissa. Saunan kuistin iltamaisema ei enää ollut kesäinen, mutta sitäkin vaikuttavampi. Valitettavasti valokuva ei tee oikeutta todellisuudelle.
Tänään aurinko paistoi kirkkaasti ja häikäisi silmiä. Iltapäivän katu oli kuiva ja hiekka pölysi tietöiden jäljiltä. Laskevan auringon säteet näyttivät valaisevan keväistä aamua vaaleanvihreiden lehtien välistä.
Vain hetken ajan aistin lähestyvän vaelluksen tuoksun ja kuulostaa aivan siltä, kuin vesi virtaisi jossain lähellä.
Lehdet puissa kellastuivat. Kesä oli mennyt.
Täydellisyyden ja yhteisymmärryksen saavuttaminen tuntuu usein epäokeudenmukaisen hankalalta, varsinkin jos kaikki yrittävät parhaansa. Silti viestin välittäminen ei yksinkertaisesti onnistu. Parhaimmatkaa aikomukset tai ajatukset eivät mene perille. Tai jos menevät, niin niiden sisältö on peruuttamattomasti muuttunut. Useimmiten, tai jopa aina, on kyse vääristä menetelmistä.
Tämän kirouksen kanssa ihmiskunnan on elettävä niin kauan, kuin olemme lajia Homo Sapiens.
Luonnossa liikkujien määrät lisääntyvät, missä syy? Miksi retkeilyn suosio on lisääntynyt? Olen aiemminkin pohtinut, mikä osuus Internetillä on luonnossa liikkumisen voimakkaaseen kasvuun. Pohdintani on johtanut vääjäämättömään johtopäätökseen siitä, että omatkaan kirjoitukseni tai niiden vaikutukset eivät välttämättä ole niin vaatimattomia kuin miltä näyttää. Siksi olen tarkoituksella alkanut jättää retkikertomuksista pois reittien ja paikkojen yksityiskohtia ja jopa poistanut niitä vanhoista jutuista.
Dilemma on vaikea. Kaikilla kuuluisi olla oikeus kulkea suomalaisessa luonnossa, siitä minäkin haluan pitää kiinni. Mutta en tiedä, mikä on oikea tapa hallita kasvavaa retkeilijäjoukkoa lisäämättä kohtuuttomasti ympäristön kuormitusta. Tarvitseeko kaikkialle edes päästä? Pitäisikö kansallispuistoihin perustaa lisää luonnonsuojelualueita, joilla kulkeminen olisi kielletty?
Muutos on joka tapauksessa selvä parin vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen verrattuna. Lapinretkeilykään ei ole enää niin tavatonta ja ekstriimiä kuin aikaisemmin. Mielestäni tilanne ei voi kehittyä vapaasti vaan se on olisi pyrittävä ottamaan haltuun siten, että luonnon säilyminen voidaan turvata. Tässä prosessissa yksittäinen retkeilijä voi tuntea oikeutensa uhatuiksi, mutta vaihtoehtoja ei minusta ole.
Erämaassa liikkuminen ja retkeily ovat hyviä harrastuksia ja opettavat meitä myös kunnioittamaan luontoa. Mutta suuret retkeilijäjoukot eivät ole luonnolle pelkästään hyväksi, asettavat perinteisen retkeilykulttuurin kyseenalaiseksi ja vaativat muutosta. Muutokset taas ovat vaikeita, koska ne aiheuttavat pelkoa. Ensimmäinen asia ihmiselle muutoksen edessä yleensä tulee mieleen on tämä: miten minulle käy? Se on inhimillistä ja normaalia, mutta myös suurin muutosvastarinnan lähde, vaikka sille vastarinnalle ei löytyisikään järkiperusteita.
En yritä edes teeskennellä, että minulla olisi ratkaisuja niihin kysymyksiin, joita retkeilyn ja kansallispuistojen kehittäminen välttämättä herättää, mutta haastan kanssaretkeilijöitä katsomaan asoita suuremmasta perspektiivistä, kuin vain oman repun alta. Yritän tätä myös itse vaihtelevalla menestyksellä.
On syytä huomata, että muutospaineiden alla muutoksia tulee, vaikka niitä ei haluttaisi. Jos muutokset eivät ole hallittuja ja harkittuja, ne ovat satunnaisia ja lopputulos varmasti arvaamaton.
Täysin epäitsekäs ihminen on mahdottomuus, koska hän ei selviäisi hengissä. Silti voimme yrittää taistella vuosimiljoonaista evoluutiota vastaan ja ajatella asoita vähän laajemmissa kaarissa. Sitä kutsutaan sivistykseksi.
Ihmisen ainoa todellinen vihollinen asuu omassa mielessämme, siellä, missä aistihavantomme suodattuvat, ja väärinkäsitykset, epäluulot ja pelot syntyvät. Osa siitä on tuntemattoman ja muutoksen pelkoa, osa sitä, että pelkäämme itseämme enemmän kuin mitään muuta.
Metsähallituksen eläkkeelle jäänyt puistomestari Kari Kyrö ehdottaa kansallispuistojen palveluja maksullisiksi.
http://yle.fi/alueet/lappi/2010/09/kansallispuistoihin_maksullinen_retkeilykortti_2007038.html?origin=rss
Tämä ehdotus tarkoittaisi sitä, että jokaisen kansallispuistojen tulipaikkoja tai tupia käyttävän tulisi suorittaa 20 euron retkeilymaksu.
Loistavaa, juuri näin se pitääkin olla. En ole koskaan ymmärtänyt, miten voi olla mahdollista, että tupien kaasu ja klapit ovat ilmaiseksi kaikkien käytettävissä. 20 euron maksu vuodessa ei ole retkeilijälle tuntuva, mutta lisäisi Metsähallituksen tuloja niin, että suunnitellut Luontopalveluiden supistukset eivät olisi tarpeellisia.
Maksun voisi ehkä porrastaa käytettyjen palvelujen mukaan. Tulipaikkojen ja laavujen käytöstä 20 euroa ja tupien käytöstä 50 euroa vuodessa. Miten tahansa, mutta ehdotus on juuri sitä, mitä on jo vuosia kaivattu. Kaikki eivät ole samaan mietlä. Ehkä oma asenteeni johtuu siitä, että olen varsin tuore autiotupien käyttäjä, sillä retkeilin 25 vuotta käymättä yhdessäkään tuovassa, mutta silti: en ole koskaan ymmärtänyt miten kaukaisinpaankin autiotupaan on tuotu minulle kaasut ja polttopuut vapaasti käytettäviksi. Suoraan sanoen olen käyttänyt niitä harvoin, säästeliäästi ja vähän häpeillen.
Ruktajärven autiotupa
Minä toivotan tämän ehdotuksen tervetulleksi ja toivon, että joku todella lähtee ajamaan sitä eteenpäin.
Helsingin Sanomien verkkolehti kertoo, että YK on nimittämässä avaruusolioiden yhteyshenkilön. Tämä henkilö koordinoisi toimintaa tilanteessa, jossa maapallon ulkopuolelta löydetään älyllistä elämää.
Mikäs siinä. Kyllähän YK:n palkkalistoilla on kaikenlaista tuulimyllynlämmittäjää. Rohkenen kuitenkin esittäää arvauksen, että tehtävään kaavaillulla Maslan Othmanilla riittää aikaa muihinkin aktiviteetteihin.
Kuva: www.solarnavigator.net