Piti laittaa hernekset likoamaan.
Uskokaa tai älkää, mutta kohta on huhtikuu ja talviunesta heräilevä vaeltaja ihmettelee päivän kirkkautta ja sohjoisia jälkakäytäviä. Uusi kesä tulee sittenkin?
Hiihtovaellus hyökkää kimppuun, joten on laadittava einekset itselle ja koiralle. Ensi yönä kuivuu kattilallinen hernekeittoa.
Kesällä, ei kukaan
muista kylmää
talven pitkää yötäVaikea on ymmärtää
ei aurinkoa aina nää
vain muisto siitä jääKunnes syksy viettelevin
värit maalaa, valon vie
pimeyden tuo vähin erinSydäntalven pimeydessä
silloin usein unohtuu
valo viime huhtikuunMut talven jälkeen
kevään sulosuu
uuteen hymyyn mutristuuJa hangen päällä
loistaa kirkas valo
Kiire! Kevät tulee!Ja aika kääntyy
valon yöhön
jää talven muisto uneen
Merinovilla on mainio materiaali ja on kokonaan korvannut tekniset keinokuidut vaellusalusvaatteissani. On lämmin märkänäkin, kuivuu päällä nopeasti eikä haise!
Mutta villa kuluu ahkerassa käytössä. Koska olen luvannut, etten osta tänä vuonna vaellustarvikkeita, niin jouduin kalsarinkorjauspuuhiin; tuuletusaukkoja alkoi jo olla turhan paljon. En tiedä onko loputulos nätti tai oikeaoppinen, mutta minulle kelpaa.
Sanomattakin on selvää, että vanhoista täysinpalvelleista villavaatteista kannattaa leikata paikkamateriaaliksi kelpaavat osat talteen ennen pois heittämistä.
Viimeinkin olo alkoi tuntua viikkojen kröhimisen jälkeen kohtuulliselta, joten uskalsin koiran kanssa Nuuksion hangille lumikenkäilemään. Kyllä kannatti!
Valoa alkaa taas olla riittävästi meikäläisen makuun.
Tähän aikaan vuodesta silmäilen pakonomaisesti auringon nousu- ja laskuaikoja. Päivän pituus on jo ylittänyt kymmenen tuntia.
http://www.gaisma.com/en/location/vantaa.html
Kevätpäiväntasaus ei ole enää kaukana.
Viime vuonna Bundeswährin taisteluvyöstä tehty ahkion vetovyö toimi hienosti. Vaikka monet eivät halua vetovyöhön henkseleitä tai pitävät topattua vyötä parempana, niin tässäkin asiassa on se hyvä puoli, että voi tehdä itse kuten haluaa. Minusta toppaukset ovat vetovyössä turhia ja henkselit estavät vetövyön valumisen persauksen päälle, mikä oli ainakin alkuperäisen Paljakan vyön ongelma. Vetäjän ruumiinrakenteella lienee tähän asiaan vaikutuksensa.
Viimevuotiset kiinnitykset olivat huonot, joten niitä piti vähän korjailla. Olen irrottanut alkuperäisin Savotan paljakka-ahkion vetosysteemin Paljakan vetovyöstä ja kiinnittänyt sen sellaisenaan uuteen ”tetsariin”. Kiinnityksessä käytin Bundeswährin taisteluvyön mukana tulleita lipaslaukkujen kiinnitysmekanismeja, jotka leikkasin puukolla irti lipaslaukuista. Toimii yllättävän hyvin ja on kestävä. Mikäpä ettei, jos kelpaa armeijallekin.
Lukitusmutterit ehkä estävät tänä vuonna osien tipahtelun tunturikoivikkoon. Ahkion vetosysteemin lisäksi vyöhön on kiinnitetty lenkit koiran vetoliinaa varten.
Paistunturien kevät on tullut melko tutuksi viimeisen kolmen vuoden aikana. Tänä vuonna on aika siirtyä tien toiselle puolelle ja jatkaa Muotkatuntureihin tutustumista pitkällä kevätvaelluksella. Kahden viikon reissu juhannuksen alla ennen lehteä puussa ja hyttystä ilmassa.
Tehtävä: Muotkatunturit rauhalliseen tahtiin kierrä!
Sulaisi jo nuo lumet.
Viime kesänä ompelemani henkselinapit pettivät ensimmäisellä vaelluksella. Olin ajatellut, että nappihenkselit olisivat parempi ratkaisu kuin klipsuhenkselit. Eivät ainakaan tippuisi koko ajan.
Hyvä, että repesivät. Vaikka nappien pettäminen oli huonosti tehdyn ompelutyön syy, niin lopputulos oli hyvä. Huomasin nimittäin, että olin laihtunut sen verran henkselivaellusten alkuajoista, että vyö olikin jo käyttökelpoisempi ratkaisu.
Hyvästi henkselit, ainakin kesävaelluksilla.
On jo nelisen vuotta aika siitä, kun perustin Asentopaikka.fi sivuston. Aika juoksee kuin hirvi. Eräänlaista vaellusblogia aloin kirjoittaa samoihin aikoihin. Noihin aikoihin aloin myös kirjoittaa aktiivisemmin netin retkeilyfoorumeille, varsinkin eräälle, jonka monet tätäkin blogia lukevät tuntevat. Ne jotka eivät tunne, ei tarvitsekaan. Sen foorumin ominaispiirteisiin kuului vapaamuotoinen rupattelu, kyseessä oli eräänlainen virtuaalinen nuotiopaikka.
Verrattuna harrastusfoorumeiden seipäännielleseen nillitykseen ja tylsään tosikkomaisuuteen, tämä vaellusfoorumi oli viehättävän vapaamuotoinen, eikä ns. ”offtopikkia” yleensä katsottu pahalla. Pikkunahistelu vain piristi tunnelmaa ja häiriköt hoideltiin porualla takaisin ruotuun jos se katsottiin tarpeelliseksi.
Olen sille foorumille paljon velkaa, koska se auttoi minua eteenpäin erittäin vaikeina elämänaikoina. Olin noihin aikoihin melkoisen masentunut, osittain siitä syystä Virtuaalisen asentopaikan alaotsikkona on ”Lapinhullun sairaskertomus”.
Ihmeellisintä tässä nettielämässä on ollut se, että olen saanut jopa kymmeniä uusia ystäviä tämän neljän vuoden aikana, siitä olen kiitollinen. Olen osallistunut nettilehden perustamiseen, tavannut lukuisia muita vaeltajia, ennen minulle aivan käsittämättömän kaukaisia ajatuksia, ja uusinut kaikki vaellusvälineeni perusteellisesti.
Valtaosaltaan nämä uudet asiat ovat äärettömän positiivisia, vaellusvarusteiden uusiminen ehkä käytännössä merkityksetöntä ja enimmäkseen turhaa rahanmenoa. Myös näkemykseni vaeltamisen ja pohjoisten erämaiden tulevaisuudesta on muuttunut peruuttamattomasti, eikä pelkästään toiveikkaaseen suuntaan. Tästä ehkä lisää myöhemmin.
Olen kirjoittanut niin paljon vaeltamisesta, polulta ja polun vierestä, viimeisen neljän vuoden aikana, että poden aivan vamasti jonkinlaista taisteluväsymystä. Kevään koittaessa kaamosmasennus on vielä pahimmillaan, mutta olen melkoisen varma siitä, että tämä kevät on jonkinlainen vedenjakaja sille, minkälaisia vaeltamiseen liittyvä ajatuksia tässä blogissa nähdään. Ainakin tyyli jolla kirjoitan, on jo muuttunut perusteellisesti, sen voi todeta vertaamalla ensimmäistä kirjoittamaani vaelluskertomusta viimeisimpään:
Ensimmäinen on luettelomainen, tylsä päiväkirja. Toinen on paljon helpompi lukea, eikö totta? Vaikka se onkin erittäin lyhyt, se silti sisältää aivan kaiken, mitä halusin tuosta vaelluksesta sanoa.
Mitä kertomista reitissä olisi? Mitä merkitystä on varusteluettelolla? Niiden mielenkiinto vaeltamisen todellisen sisällön kannalta on täysin nolla. En ole enää edes varma, että vaelluksesta kannattaa kirjoittaa mitään. Voiko siitä oikeasti edes kirjoittaa mitään?
Pitäisikö siitä kirjoittaa mitään?
Ajat muuttuvat ja elämäntilanteet muuttuvat. Joskus tarvitsemme uusia asioita ja apuakin selviytyäksemme elämän myllerryksestä. Mutta aina joskus, silloin tällöin, jotkut apuneuvot käyvät tarpeettomiksi ja ne on viisainta hylätä, ettei huomaa joku päivä käyttävänsä risoja ja tarpeettomia henkseleitä pelkästään tottumuksesta.
Tauti on jäytänyt elimistöä yli kaksi viikkoa. Ja karmea pöpö se olikin, veti parhaassa iässään olevan miehen aivan mitättömäksi. Vaikka taudin voima onkin jo talttunut niin vielä kurluttaa räkä kurkussa, jalkaa viskaa holtittomasti ja olo tuntuu välillä voimattomalta.
Olin ajatellut pääseväni vetämään ahkiota tänä viikonloppuna, mutta ei taida olla vielä syytä aloittaa telttayöpymisiä. Pitäisikö sen sijaan vetää perusteellinen kalsarikänni? Siitä toivuttuani julistan sitten yksipuolisesti kaamoksen päättyneeksi ja alan silmäilemään pohjoisten leveyspiirien karttoja.
Kevättä on odoteltu. Vaikka päivät ovat pidentyneet, ei aivan vielä voi sanoa kevään olevan ovella: lumipeitteet kasvavat tilastojen mukaan vielä kuukauden päivät.
Toisaalta kevättalven vaellukseen on aikaa enää vajaat kaksi kuukautta. Pitäisikö asialle tehdä jotain?
Sisäinen vaeltajani nukkuu talviunta.