ihminen
laiturilla jussiaattona
kossupullo takataskussa
ota vaan
mutta älä liikaa
ethän tänään vesille?
soutelet sitten myöhemmin
ihminen
ihmettelet
mikä on olentosi tarkoitus
et saa sitä selville tänään
mutta mieti vaan silti
ehkä etsiminen
on kaikkein tärkeintä
ihminen
soita ystävälle
keskikesän tervehdys
kysy kuulumiset
ja kerro omasi
sano muistavasi
ja sekin, että välität
Hyvää juhannusta.
Kertomus on ”yllättäen” väärinpäin käännetty blogi. Mitäpä muuta minulla olisi sanottavaa.
http://www.asentopaikka.fi/Paistunturit/2010.2/index.html
Kesäkuun vaelluksen kuvia on nyt nähtävillä.
http://www.asentopaikka.fi/Paistunturit/2010.2/kuvat/index.html
Valokuvaus jäi vähän vähemmälle, kun tuli keskityttyä koiran koulutukseen ja uusien asioiden opetteluun. Lintuja ei meinannut jäädä filmille ollenkaan, kunnes sinirinta järjesti yllätyksen.
Sinirintoja kuvatessa oli lähes täydellinen valo, yöttömän yön aurinko juuri oikeasta suunnasta.
On vuoden lyhyin yö Vantaalla.
Silti ulkona näyttää näin sisältä katsoen pimeältä. Eihän tuota pimeäksi voi tietenkään oikeasti sanoa, mutta ero Pohjois-Karjalaan tai varsinkin Lappiin on selkeä.
Etelään palatessa tuntuu aina siltä, kuin syksy jo hyökkäisi vauhdilla vastaan. Nytkin, vaikka on vasta juhannusviikko.
Tähän aikaa, viikko vaelluksen jälkeen, on vaellusväsymys usein pahimmillaan. En tarkoita fyysistä väsymystä, vaan eräänlaista masennuksen kaltaista tilaa joka saattaa yltyä niin voimakkaaksi, että mieleen tulee koko harrastuksen lopettaminen. Mitä järkeä on hankkia tallainen delirium useamman kerran vuodessa.
Johtuuko väsymys paluusta arkeen, kaipauksesta erämaahan vai mistä, siitä en ole päässyt varmuuteen. Kaipa se on osana tätä lapinhullun oireyhtymää.
Viime vuosina vaellukset ovat lisääntyneent siinä määrin, että ehkä kyseessä on myös jonkinasteinen kyllästyminen, liika on liikaa. Tämä tunne kestää aikansa ja sitten kun se on poissa, polte erämaahan palaa entistä vahvempana. Tekisi mieleni koettaa, mitä tapahtuisi jos jättäisin kokonaisen vuoden väliin. Ei vaellusta, ei lapinmatkaa, ei hulluuttaa. Jos tauti ei parane annostusta lisäämällä, paranisiko se sitä vähentämällä. Voiko addiktiosta päästä eroon?
Kuulin tässä itsestäni luonnehdinnan, jonka mukaan vaellusrytmini on pakkomielteinen. Voi olla niinkin, mutta helpottaa kun tietää vieläkin hullumpia vaeltajia olevan olemassa. On myös niin, että jossain vaiheessa kunto pettää, eikä erämaahan ole enää asiaa. Sitä ennen täytyy vain porskuttaa niin kauan kuin jaksaa.
Muutokset ovat aina hyvä asia ja piristäviä. Olen luvannut viedä kaksi ensikertalaista vaellukselle elokuussa. Lapinkasteeseen täytynee suunnitella jokunen asiaan kuuluva jäynä. Eksyminen suolle, kartan katoaminen, ketunpaska hernesopassa tai jokin muu vekkuli kepponen.
Lapinkaste on vakava asia. Jotkut saavat tarpeekseen yhdestä kerrasta, eivätkä palaa Lappiin koskaan. Toista ääripäätä edustavat ne, jotka hukkaavat palasen sielustaan erämaahan. Sitä puuttuvaa palasta nämä onnettomat tulevat vuosi vuoden jälkeen etsimään, vain hukatakseen loputkin itsestään jängille ja tuntureille.
Näin erämaasta palanneena joutuu jälleen kerran todistamaan jokaiseen moderniin asuntoon tai mökkiin sijoitetun posliinituuban ihmettä. Se imaisee ihmisolennon lopputuotteen ja toimittaa sen jonnekin, ties minne, ilman että ihmisolento näkee siitä vilaustakaan. Ei tule mahdollisuutta tutkia teennöksen tarkempaa koostumusta tai sitä, toimiiko suoli tällä viikolla reippaasti.
Toisin on vaelluksella, jolloin loppusijoitusta joutuu miettimään hyvinkin tarkasti ja ottamaan siitä itse vastuun. Autiotuvan huussiin rykäiseminen on vastuun pakoilua, emmekä puutu tähän vääräoppisuuteen tässä, vaan pohdimme aitoa toimitusta erämaaoloissa.
Usein vaeltajalle tulee kiusaus viivytellä tarvetta, jättää huomiseen, hautoa lihaksi. On kuitenki vaelluksen onnistumisen kannalta helpompaa tarttua heti reippaasti asiaan.
Maasto asettaa omat haasteensa, samoin kuin sää, hyttysistä ja paarmoista nyt puhumatttakaan. Kokemus on tässäkin valttia. Etevä vaeltaja näkee jo kaukaa toimitusta helpottavan kivensyrjän tahi tunturikoivun hangan.
Räkkäaika asettaa omat äärimmäiset haasteensa, kun tuhannet verenhimoiset lentiäiset ovat valmiina iskemaan mihin tahansa, johon jää neliömillimetrikin paljasta pintaa. Vaatii äärimmäistä stooalaista kuria suorittaa toimitus loppuun näissä oloissa. Vähemmän kurinalaiselle vaeltajalle ei usein jää muuta keinoa, kuin ”tehdä valmiiksi”, niin ei tarvitse muuta kuin pudottaa. Jos kaikki eivät nyt aivan punttiin asti tohdi esivalmistellakaan, niin ainakin on pidettävä huoli siitä, että ”on piipussa” ennenkuin housut lasketaan alas. Lopputyhjennyksiin tuskin on aikaa, sinisten ajatusten miettimisestä nyt puhumattakaan.
Toisin on posliinituuban omistajalla. Siinä sopii miettiä maailman murheita, lukaista hesaria, ratkaista Lähi-idän kriisi tai vaikkapa soittaa etydi huuliharpulla.
Vielä tämän verran virtaa kännykän pattereissa: Viimeistä aamua Luomusjärvillä virkistää lumisade. Ei mitään vihmoilua, vaan kunnon hiutaleita. Sitten yhtäkkiä aurinko paistaa.
Vaelluskesä on parhaimmillaan!
Maantie lähestyy uhkaavasti. Teemme sille kuitenkin tepposet ja koukkaamme Luomusjärvien taakse viimeiseen leiriin. Ruktajärvi saa jäädä kokonaan väliin, epäilen että nyt siellä on väkeä. Retki-lehti on kuulemma mainostanut kesäkuun alkua hyvänä vaellusaikana, näin kuulin eräältä vanhemmalta vaeltajalta poiketessani Njavgoaivin tuvalla ”asialla”. Porukkaa oli siellä liikkeellä jo enemmänkin.
Patterit alkavat olla lopussa. Päätän näillä näkymin erämaa-bloggauksen tähän. Huomenna on jäjellä vain marssi autolle.
Kuvia ja koottu selostus on luvassa ennen juhannusta.
Aamulla sinirinta palaa pihapuuhun kilauttelemaan. Se oli järjestänyt meille ohjelmaa eilen ennen puoltayötä.
En ollut kuvannut ainoatakaan lintua koko matkan aikana, melkoinen ero vuodentakaiseen verrattuna, jolloin lintukuvia tuli kyllästymiseen saakka. Muutoksen syylliseksi epäilin Varrea, joka on kyllä ollut hyvä matkakumppani, mutta taisi toimia myös tehokkaana linnunpelättimenä. Olinkin pitkälti hylännyt yritykset kuvata lintuja enkä ollut vaihtanut pitempää objektiivia kertaakaan paria raekuurokuvaa lukuunottamatta. Viimeisenä toivonani pidin vielä viiimevuotistä ”puutarhaleiriä”, jolloin sinirinta oli pelotta jäänyt kuvattavaksi.
Koko iltana sinirintaa ei kuitenkaan näkynyt, kunnes kun jo ajattelin mennä nukkumaan, pihapuussa kilahteli. Sinirinta istui alaoksalla. Istuin varovasti teltan absidiin kurottamaan kameraa teltan sisältä. Kun vielä ennättäisin vaihtamaan pitemmän objektiivin. Pelko oli turha, sinirintaa ei kiinnittänyt meihin mitää huomiota, vaikka koira oli vielä lähempänä sitä kuin minä. Syynkin huomasin otettuani pari kuvaa: sinirintanaaras istui oksan kärjellä.
Naaras ei tehnyt juuri elettäkään, mutta koiras sitäkin enemmän. Keikkui ja lekutteli, nosto peräpäätään ja levitti pyrstöään. Sitä jatkui puolisen tuntia ja ehkä pidempäänkin. Välillä koiras lennähti maahan, välillä viereiseen puuuhun. Naaras ei reagoinut mitenkään. Eikö käy sinirinnallla flaksi?
Lopetin kuvaamisen sillä olin ottanut satoja kuvia sarjatulella. Olin leirissä vaihtanut uuden muistikortin, nyt laskurin näytti yli neljää sataa. Siinä riittäisi siivoamista ja lajittelua.
Nyt sinirinta istuu jälleen yksin pihapuussa ja heläyttelee. Tällä kertaa pistää sekaan pari bitjuusin, kapustarinnan, haikeaa vihellystä. Ehkä se oli vielä viime yönä jäänyt ilman emäntää?
Viimevuotinen ”puutarhaleiri” näyttää yhtä houkuttelevalta tänäkin vuonna: katajainen kenttä puron varrella, taustalla tunturikoivuja kasvava kukkula. Tähän olin ajatellut tulla jo huhtikuun hiihtovaelluksellä, mutta se ei totetutunut.
Koira puree kuivaa katajanoksaa. Jostain syystä se on mieltynyt juuri katajiin. Olisi repinyt oksia pystykatajista, mutta en antanut vaan hain sille kuivan juurakon touhuttavaksi.
On lämmintä. Tunnistan sen selvästi siitä, että en välittömästi leiriin saavuttua hamua pipoa päähäni. Lämpömittari näyttää reilut kymmenen astetta.
Tänään on ollut huono olo ja veto on poissa, päätä särkee. Viime yönä tunsin ikäänkuin vilpunväreitä, vaikka pussini on todella lämmin näihin oloihin. Nyt ruokailun jälkeen väsyttää tolkuttomasti.
(Ainoa paikka koko vaelluksella, jossa ei ole kentää. Kiipeän vähän korkeammalle paikalle lähettämään tämän viestin.)