Asentopaikan päiväkirja

Lämmin aamu. Pesen kalsarit ja kulkupaidan. Tänään ei viitsi hötkyllä minnekään, lähdetään liikkeelle vasta iltapäivällä. Vähän aina ikävää suunnata takaisin autoa kohti, mutta se on näiden rengasreittien kirous.

En ollut oikein suunnitellut mitään erityistä reittiä, ainoastaan Ahkovarrilla oli tarkoitus käydä. Se tarkoitus on täytetty. Nyt loppumatka on semmoista hiiviskelyä, että maantie ei tulisi vastaan liian nopeasti. Hyvä niin, koira on vieläkin väsynyt.

Nyt nukutaan auringossa ruokaperräiset. Pörriäisiä lentelee ja eiköhän itikoitakin kohta, mutta me taidetaan ennättää pois ennen sen lentueen tuloa.

Aamuaurinko tuntuu melkein sulattavan teltan, mutta kun uloskäynnin avaa, sisään tulvahtaa pariasteinen tunturi-ilma. Koira on tästä hyvillään ja pyrkii ulos. Laitan se juoksunaruun odottamaan aamulenkkiä.

Sinistä taivasta, mustia pilviä, rakeita. Kaikkea yhtä aikaa.

Aamulenkillä pentu haistaa taas porotokan ja ryntäilee vimmatusti nokka maassa ja vinkuu. Onko paimenkoiran vietti noin voimakas? Eilen saimme ensimmäisen lähikontaktin poroihin. Se sekoitti koiran täysin: riuhtoi, rimpuli, haukkui ja vikisi. Sanoin koiralle, että meillä vaan ei ole poropaimennukseen lisenssiä, valitettavasti. Ei ymmärtänyt höpötystäni vaan katsoi ihmeissään.

Vaatimilla on tähän aikaan pienen vasat mukanaan, joten niitä ei pidä varsinkaan nyt häiritä, eikä muutenkaan. Tokan ohitus kesti kauan, koska koira oli suunnasta eri mieltä.

Tänään ei ole kiire, eikä varsinaista tavoitetta, kunhan kävellään. Yksi mahdollisuus on jäädä tähän ja tutkia ympäristö perusteellisesti.

Lapissa sää muuttuu nopeasti. Nyt aurinko painuu pilveen ja tulee kylmä. En ole viitsinyt mitata lämpötiloja, muutama aste.

Päivällä oli loistoilma. Välillä satoi reippaita pisaroita, mutta sadekuuroista näki, että ne eivät ole pitkäkestoisia, joten en yleensä viitsinyt kaivaa sadevarustusta esille. Yksi pilvi kasteli niin reippaasti, että laitoin sadetakin hetkeksi ja sadesuojan rinkkaan.

Kun pystytin teltan, koira nukahti kanervikkoon ja nukkui tunnin sikeästi vaellusväsymystään, sitten heräsi syömään ja touhuamaan.

Ahkovarri peittää läntisen taivaan, olemme niin lähellä. Kiipeämme huipulle tänään tai huomenna, katsotaan miltä iltasää näyttää.

Sinisellä taivalla ajelehtivat jalaspilvet värväytyvät punertaviksi reunoiltaan, Ahkojohkan rantatöyrään lumikinokset hohtavat valkoisena, aurinko paistaa vaaran takaa.

Lintujen konsertti tuntuu saavuttavan jonkinlaisen kliimaksin ja sinirinnan soolo on mieltähäkellytävän monimutkainen, kun se päättää osuutensa metallisiin helähdyksiin. Ihmiskorvan on aluksi vaikea liittää tuota ääntä linnunlauluun ja siksi silmä hakeekin toista kohdetta: poronkelloja. Mutta kun sinirinta toistaa matkimisen taidonnäytteensä, ei äänen lähteestä voi olla epäilystä.

On keskiyön taikahetki.

Pennun kanssa vaeltaminen saattaa olla haastavaa. Polulla kaikki sujuu enimmäkseen hyvin, mutta risukot ja suot ovat eri asia. Olen yrittänyt opettaa pentua kulkemaan edellä ja tottelemaan ”oikea” ja ”vasen” komentoja. Komentojen hallinta on vielä hakusessaan, mutta kyllä se siitä.

Suurimman ongelman taluttajalle tuo pennun äkkiryntäykset lintujen ja sen sellaisen perään. Vaikeinta on suolla, jossa koira menee ketterästi mättäältä mättälle, mutta isännälle tahti on aivan liian hektinen. Kun sitten yhtäkkiä pikkulintu lähtee koiran nenän edestä ja pentu ryntää, lannevyöhön kiinnitetty alumiinihaka oikenee ja irtoaa. Lintu lennättää koiraa joka kuule mitään. Onneksi hihna tarttuu vaivaiskoivikkoon.

Kovat oli Varrella menohalut tänään, nyt jo aivan puhki, makaa koivun alla kuin kotonaan. Telttaan ei halua tulla.

Edetty matka ei ollut huimaava, mutta täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hihnan kiinnitys on tarkistettava huomiseksi.